Still Alive

Vaikka blogin päivitystiheydestä voisikin päätellä, etten ole tehnyt mitään sitten Baumanin kohtaamisen, olen kuitenkin yhä Lontoossa ja yhä hengissä. Koska kolmen kuukauden aikana on tapahtunut kaikenlaista, tässä lyhyt päivitys keskeisimmistä tapahtumista.

Maakuntamatkailua

Maaliskuussa käväisimme Yorkissa tapaamassa siellä asuvia ystäviä. York hurmasi kauniilla vanhoilla rakennuksillaan ja rauhallisella ilmapiirillään. Ensi kerran tuntui myös siltä, että todella olen Englannissa enkä vaikeasti määriteltävässä kansalaisuuksien sekamelskassa Lontoossa.

York. (Kuva: M. Järvelin)

Toukokuussa suuntasimme Oxfordiin ihailemaan tuon vanhan yliopistokaupungin tunnelmaa. Kävin siellä ensikertaa vuotta aikaisemmin ja pidin kovasti kaupungin vanhanaikaisesta tunnelmasta. Arvostettu yliopisto on kaupungin sydämessä paitsi maantieteellisesti myös henkisesti.

Myös Oxfordissa on tilastotieteen laitos. (Kuva: M. Järvelin)   

Juhannuksen vietin ensin konferenssissa Loughboroughssa, joka on pieni yliopistokaupunki lähellä Nottinghamia. Kaupunki muistutti lähinnä Seinäjokea, ellei lasketa 20 000 ihmisen kampusta, joka sijaitsi hieman keskustan ulkopuolella. Juhannuslauantaista sunnuntaihin olin loistavassa seurassa mitä hienoimmassa kaupungissa, Brightonissa. Tämä eteläinen merenrantakaupunki sopii erityisesti bileistä ja hipeistä pitäville.

PopFest konferenssissa Loughboroughssa.

Brightonin tunnelmaa.

Ulkomailla


Pääsiäisen vietimme Pariisissa. Oli ihanaa hengähtää opiskelukiireiden välissä muutama päivä. Pariisissa käyminen on kuin vierailisi vanhan ystävänsä luona pitkästä aikaa: tuttuja paikkoja mutta uusin maustein. Koska Lontoosta pääsee Pariisiin parissa tunnissa junalla, sinne tulee varmasti matkustettua uudelleenkin usein.

Seinen rannalla tapahtuu. (Kuva M. Järvelin)

Koulussa


Suurin syy blogin päivittämättömyyteen ja maili- sekä Skype-hiljaisuuteeni on LSE. Vietin huhtikuun kirjoittaen hiki hatussa erilaisia esseitä ja kurssien lopputöitä, joiden kaikkien dead linet olivat sopivasti viiden päivän sisällä toukokuun alussa. Tämän jälkeen oli viikko aikaa siihen, että alkoi viiden tentin kuukauden mittainen lopptenttiputki, joka tarkoitti sitä, että elämä kirjaston ulkopuolella alkoi tuntua oudolta ja vieraalta hyvin nopeasti. Viimeinen tentti oli kesäkuun puolivälissä, mistä alkaen minulla on tasan kaksi kuukautta aikaa kirjoittaa gradu. Paineet näissä kaikissa menestymisessä ovat melkoiset, sillä seuraavan kolmen vuoden rahoitukseni riippuu siitä, kuinka hyvin niissä menestyn. Toivotaan parasta!

Lontoo


Kuherruskuukauteni Lontoon kanssa voi hyvin. Hieman säröjä välillemme on tuonut arvaamaton sää: yhtenä päivänä on aurinkoista ja helteista, kun taas seuraavana ei välttämättä tarkene ilman pipoa. Hankalaa. Muutoin kaupunki paljastaa hienoa puolia monimuotoisuudestaan lähes päivittäin.

Haluan myös kiittää niitä ystäviä Suomesta, jotka ovat käyneet täällä vierailemassa! Teitä on aina ihana nähdä ja se auttaa kovasti myös aina silloin tällöin iskevään koti-ikävään.

Lontoo --> Helsinki?

Suomeen tulen kuukaudeksi lomailemaan hieman elokuun puolivälin jälkeen. Nähdään siis viimeistään silloin!

Idolibongausta LSE:lla: Zygmunt Bauman 14.3.2012

Lähde: http://minekazneked.files.wordpress.com

Zygmunt Bauman, joka on kiistatta yksi aikojemme suurimmista sekä mielenkiintoisimmista sosiologistaroista, luennoi (tai oikeammin täytyisi ehkä sanoa agitoi) vakuuttavasti muutama päivä sitten LSE:llä aiheesta Has the Future a Left? Aluksi käytiin läpi vasemmiston ongelmia, sen jälkeen vasemmistolaisen ajattelun tärkeyttä modernissa yhteiskunnassa ja lopuksi yritettiin löytää ratkaisuja alussa mainittuihin ongelmiin jälkimmäisessä kontekstissa.

Bauman kritisoi nykyvasemmistoa siitä, ettei sillä ole päämäärää eikä se onnistu määrittelemään itseään itsenäisesti vertautumatta oikeistoon. Baumanin mukaan vasemmisto ei tule pärjäämään, mikäli sen ainoa päämäärä on olla (tai väittää olevansa) parempi kuin oikeisto samalla, kun se oikeastaan on tullut oikeiston kaltaiseksi.

Nyky-yhteiskuntakaan ei Baumania tuntunut ihastuttavan. Hänen mukaansa muutaman hyvän vuosikymmenen jälkeen on palattu takaisin 1800-luvun tilanteeseen jopa siinä määrin, että Kommunistinen Manifesti on uudelleen muuttunut ajankohtaiseksi ja yhteiskuntaa kuvaavaksi teokseksi. Baumanin mukaan moderni yhteiskunta tuottaa ylimääräisiä ihmisiä, joille ei ole paikkaa ja jotka nähdään ongelmaksi -- työttömiä, maahanmuuttajia tai muita yhteiskunnan kaavaan sopimattomia yksilöitä. Tämän vuoksi moderni kapitalistinen yhteiskunta on jatkuvassa kriisissä ja yksi sen suurimmista ongelmista on jatkuva tarve tulla yhä modernimmaksi -- merkiten tehokkuutta ja talouskasvua, tuottaen samalla lisää ylimääräisiä, mihinkään sopimattomia ihmisiä.

Kapitalismin aiheuttama liikakulutus tuhoaa planeetan, jolla elämme ja silti kapitalismi ei osaa ratkaista ongelmia muutoin kuin pyrkimällä jatkuvaan ja alati kiihtyvään talouskasvuun. Talouskasvun alttarille on uhrattu koko systeemin toimivuus, sillä politiikka ja valta on erotettu toisistaan. Esimerkkinä tästä Bauman mainitsi eurokriisin ja sen, etteivät edes Euroopan johtavat poliitikot kuten Sarkozy tai Merkel tiedä, ovatko tehneet "oikeita" ratkaisuita ennen kuin pörssi aukeaa ja antaa tuomionsa. Lisäksi useita valtioita johtavat koalitiohallitukset, joiden liittoja Bauman vertasi Facebook-ystävyyksiin: solmitaan ja katkaistaan helposti, eikä niillä ole mitään laajempaa merkitystä minkään kannalta.

Vasemmistolainen ajattelu on Baumanin mukaan tärkeää, sillä ainoastaan sen avulla voidaan taata, että mahdollisimman moni ihminen voi elää mahdollisimman laadukkaasti. Vasemmisto on tarpeeton vain tilanteessa, jossa kaikilla yhteiskunnan jäsenillä on hyvä olla -- mikä tuskin tulee tapahtumaan lähitulevaisuudessa. Ilman vasemmistoa humanismilla ei ole tulevaisuutta. Ratkaisuna vasemmiston ongelmiin Bauman näki paremman itsemäärittelyn sekä vallan palauttamisen politiikkaan. Tällä hetkellä yhteiskuntaa on vaikeaa muuttaa, sillä kukaan ei tiedä, kenen tulisi päättää, mitä tehdään.

***
Luennon lopun kysymys- ja vastaussession parasta antia oli nähdä huonokuuloinen ja jo vanhuuden vuoksi hieman raihnainen luennoitsijaherra juoksentelemassa ympäri luentosalia sen mukaan, missä kysymysten esittäjät kulloinkin istuivat. Ilmeisesti Baumanin oli vaikeaa kuulla kaiuttimien kautta tulleita kysymyksiä, joten hänen oli mentävä kuuntelemaan ihmisiä lähietäisyydeltä. Oli huvittavaa huomata, kuinka jotkut kysyjät häkeltyivät tästä käytöksestä ja aloivat takellella sitä enemmän, mitä lähemmäs heitä Bauman saapui.

Tekee mieleni sanoa, että luento oli paras, jonka olen koskaan nähnyt. Toki kokemukseni hienouteen lienee vaikuttanut jo fuksivuotenani alkanut Bauman-fanitus, mutta myös herran show-miehen elkeet tekivät vaikutuksen: melkein ysikymppinen ja avoimen vasemmistolainen Bauman agitoi yleisönsä varsinaiseen hurmokseen ja luennon päättyessä aplodit raikuivat ja osa ihmisistä osoitti suosiotaan seisten. Mielestäni nykyvasemmiston suurin tragedia ehkä onkin, että Baumanin kaltaiset karismaattiset ja inspiroivat ajattelijat ovat liian harvassa ja/tai liian vanhoja pelastamaan nykysukupolvet.

Luento podcastina.

To those who I've met in London...

(Suomenkielinen tiivistelmä tekstin lopussa.)

Unlike normally, I will post in English so that the people this text is about will be able to read and understand.

Since the taught part of our master's program will be over tomorrow, I feel sentimental enough to write something about all the beautiful people I've met during my first six months in London. It's been an intense period of ups and downs, joy, fear, happiness, anxiety, excitement, sadness and love -- in this city, you just never know what to expect.

I have a feeling that this is going to be a year I will never forget and the people I spend my time with, have a lot to do with that. That's why I want to thank all of you. I won't mention any names, but you'll probably recognise yourselves anyway (and even if you don't, if you're reading this text, I've probably tried to include you ;)).

Ok, here we go:

• I want to thank those of you, who spent night after night (and sometimes even afternoons) with me in Ye Olde White Horse, sharing the good and bad things that have come to our way this year.
• I want to thank all of you, who always make me laugh, no matter how tired or anxious I am at the beginning. Especially Canadians, who are more Finnish than I am, are good at this.
• I want to thank the gang of coolest nerds I've ever met - also known as the SRM students of 2011/2012. You're not only clever and inspiring, but also great company for parties and other free time activities.
• I want to thank the amazingly big group of Finns I've met here. Whenever I feel homesick, your company comforts me. A special thanks to those three guys living in East London, who've been kind enough to put up with my bad alpaca jokes and even to accommodate me every once in a while. I always have such a good time with you.
• I want to thank those of you, who share my passions, whether it comes to music, statistics, Eurovison song contest or trips to Iran -- just to mention a few.
• I want to thank those of you, who've introduced me to your friends, family and/or loved ones. I feel lucky to have met them.
• I want to thank those of you, who've supported me at my hardest moments in London.
• I want to thank those of you, who've shared the best moments of my London-life with me, whether it comes to dinosaur songs, club nights, pub nights, dinners, art, films or anything else this city has to offer.

The first half of the master's year is over. No more lectures, but a lot of hard work with papers and exams ahead. I hope to see you all often the next months (and some of you even years) to come. You mean the world to me.

***
Ensimmäiset kuusi kuukautta Lontoossa ovat ohi. Ne ovat sisältäneet paljon ylä- ja alamäkiä sekä suuria tunteita niin hyvässä kuin pahassakin. Huomenna maisteriohjelman lähiopetuspuolisko on ohi ja jäljellä ovat enää tentit, esseet ja gradu. Koska tämä vuosi tulee varmasti olemaan minulle ikimuistoinen, halusin kirjoittaa blogitekstin kiittääkseni ihmisiä, jotka olen täällä tavannut, ja jotka ovat tehneet tähänastisesta kokemuksesta sellaisen, kuin se on. Isosta kaupungista löytää ihmisiä, jotka huolimatta siitä, että ovat kotoisin eri puolilta maapalloa kuin minä, jakavat monia yhteisiä innostuksen kohteita kanssani. Tämä yhdistettynä Lontoon arvaamattomuuteen ja jännitykseen, on tehnyt tästä kokemuksesta erilaisen kuin mikään aiempi periodi elämässäni. Siispä suuri kiitos kaikille siinä osallisina olleille. Olette tärkeitä minulle.

Idolibongausta LSE:lla: Ulrich Beck 20.2.2012

Lähde: http://www.theorycards.org.uk/card24.htm

Tarkoituksenani oli kirjoittaa Beckin luennosta samantapainen tiivistelmä kuin Sennettin, mutta näyttää siltä, että olen onnistunut hukkaamaan muistiinpanoni, joten ihan yhtä tarkkaa selostusta ei valitettavasti ole luvassa, etenkään, kun luennosta on jo aikaa, joten lienen unohtanut osan sen sisällöstä.

Luennon alkuperäinen otsikko oli "European Community of Democracies – Towards a New Foundation of Europe", mutta Beck oli vain hetkeä ennen luentoa päättänyt vaihtaa sen aiheeseen "No German Europe". Nimensä mukaisesti luento käsitteli enimmäkseen sitä, miten Saksan valta EU:ssa on eurokriisin myötä kasvanut suuremmaksi kuin saksalaiset tai muut eurooppalaiset olisivat toivoneet ja että tilannetta tulisi radikaalisti muuttaa pikimmiten. Natsikorttia ei suoranaisesti vilauteltu, mutta Beck painotti, että Saksan politiikkaa on toisen maailmansodan jälkeen leimannut "ei enää koskaan" -ajatus, joka on koskenut muun muassa diktatuuria sekä Saksan ylivaltaa Euroopassa. Nyt kuitenkin tämä jälkimmäinen lupaus on rikottu, sillä Saksa ohjailee EU:n toimintaa vallan ytimessä.

Ratkaisuksi eurokriisiin ja EU:n ongelmiin Beck tarjosi löyhempää nationalismia, demokratiaa sekä kansalaisyhteiskunnan toimijoita. Kiihkeästi Euroopan Yhdysvaltoja vastustava Beck korosti, että kansainvälistä yhteistyötä ja eurooppalaisia hallintoelimiä tulee lisätä, mutta liittovaltiotasolle ei tule mennä. Tällä hetkellä Eurooppaa johtavat eliitit, mutta Beck piti tärkeänä kansalaisten sitomista europolitiikkaan luomalla sellaisia instituutioita, joiden kokoonpanoon kansalaiset voivat Euroopan mittakaavassa vaikuttaa. Äänestämistä kansallisvaltiotasolla Beck piti älyttömänä ja heitti ilmaan idean EU-presidentistä, joka valittaisiin eurooppalaisella kansanäänestyksellä valtiorajoista välittämättä. Eurooppa tulee tuoda lähemmäs sen kansalaisia, kauemmas valtaapitävästä eliitistä.

Luennon antikliimaksi koettiin lopun keskusteluosiossa, kun kaksi eri kysyjää tivasivat Beckiltä vastausta siihen, miten hänen kuvailemansa demokraattinen Eurooppa eroaa liittovaltiosta, eikä hän kyennyt tyydyttäväsi vastaamaan. Lisäksi pienen valtion kansalaisena jäin miettimään, tuntuisiko ajatus yleisestä eurooppalaisesta äänestämisestä ehkä paremmalta, mikäli on Beckin tapaan kotoisin jättimäisestä Saksasta? Vaikka Beck olisi kieltämättä syyttänyt minua liiallisesta fakkiutumisesta kansallisvaltioajatteluun, mikäli olisin tätä kysynyt, en silti voi olla miettimättä, miten tämä uusi järjestelmä estäisi Saksan - tuon Euroopan väkirikkaimman valtion - pääsyn vallan ytimeen EU:ssa.

Luento podcastina.

Idolibongausta LSE:lla: Sennett 6.2.2012

Yksi LSE:n tarjoamista hienoimmista asioista ovat koululla lähes päivittäin järjestettävät julkiset luennot. Tieteenalojen huiput luennoivat kaikille avoimissa tapahtumissa uusimmista tutkimuksistaan tai muutoin ottavat kantaa viimeisimpiin tärkeisiin tapahtumiin. Syyslukukaudella kävin katsomassa muutaman kiinnostavasta aiheesta pidetyn luennon, mutta kevätlukukausi herätti kunnolla henkiin sisäisen sosiologini, sillä julkisia luentoja saapuvat pitämään monet jo opiskelujen alkuvuosina tutuiksi tulleet sosiologiukkelit: Richard Sennett, Ulrich Beck ja Zygmunt Bauman. Sennettin The Corrosion of Character -kirja oli aikoinaan pohjana proseminaarityölleni, Ulrich Beck antoi potkua poliittiseen maailmankuvaani kirjallaan What Is Globalization? ja Zygmunt Baumanin kirjoituksiin törmäsin ensikertaa jo lukiessani pääsykokeisiin sosiologisesta ajattelusta.

Ensimmäisenä luennoimaan saapui LSE:n emeritusprofessori Richard Sennett:

"Co-operation is not a hot tub", sanoi Sennett.

Sennett teki minuun aikoinaan vaikutuksen avoimen vasemmistolaisella ajattelullaan. The Corrosion of Character on kuvaus siitä, kuinka neokapitalistinen yhteiskunta rapauttaa ihmisyyden ja inhimillisyyden perusteita. Vaikka kyseinen kirja julkaistiin jo 1990-luvun lopulla, saarnaa Sennett yhä samoista aiheista. Helmikuussa LSE:ssa pidetty luento käsitteli hänen uusinta kirjaansa Together: The Rituals, Pleasures, and Politics of Cooperation, eikä keskeinen sanoma ollut suuresti muuttunut.

Sennettin luennon keskeinen viesti koostui yhteistyökyvyn tärkeydestä monimuotoisissa yhteiskunnissa, joissa kohdataan päivittäin uusia, erilaisia ja usein myös epämiellyttäviä ihmisiä. Empatia ja solidaarisuus takaavat yhteiskunnan toimivuuden ja muita huonommassa asemassa olevien ryhmien mahdollisuuden selvitä elämässään edes siedettävästi. Empatia on tärkeää, sillä se on kyky nähdä toisen ihmisen avuntarve, vaikkei pystyisikään samaistumaan tämän tilanteeseen henkilökohtaisesti. Solidaarisuus ei kuitenkaan ole välttämätön ehto yhteistyölle (vaikkakin se on monissa tilanteissa hyödyllistä), sillä yhteistyön keskeinen olemus ei ole yhteisymmärrys, vaan kuunteleminen. Dialektiikasta tutut teesi, antiteesi ja synteesi saavat muodon perustele, kuuntele ja löydä tapa toimia yhdessä yhden totuuden etsimisen sijaan. Joskus synteesi onnistuu vain vaikenemalla asioista, joista ollaan fundamentaalisti eri mieltä.

Vanhoina hyvinä aikoina ihmiset viettivät lähes koko elämänsä samoissa työpaikoissa, jolloin omaa yhteiskuntaluokkaa ei nähty henkilökohtaisena epäonnistumisena tahi saavutuksena (tilanteesta riippuen), vaan kohtalona, johon oli tyytyminen. Pitkästä aikajänteestä sekä yhteiskuntaluokan ei-henkilökohtaisesta luonteesta johtuen samassa asemassa olevat suojelivat toisiaan ylempien mielivallalta ja toisaalta pystyivät toimimaan yhteistuumin hierarkian eri portailla olevien henkilöiden kanssa. Yhteistyöstä ei tarvinnut käydä neuvotteluja, sillä samaan hiileen puhaltaminen kuului yhteisöjen sanattomaan sopimukseen.

Nykyinen pätkätyöaika taas ajaa ihmiset epäluottamuksen tilaan, jolloin yhteistyöstä ja auttamisesta tulee moraalinen kysymys ja viileä empatia korvaantuu tunteellisesti latautuneella, toisen asemaan samaistuvaan pyrkivällä sympatialla. Yhteistyöstä tulee neuvotella ja sen antamisen perusteet punnitaan jokaisella kerralla erikseen. Vastavuoroisuudesta ei ole takeita alati muuttuvien (työ)yhteisöjen vuoksi. Tällainen neokapitalistinen järjestelmä pakottaa ihmiset unohtamaan yhteistyötaidot ja tekee sosiaaliluokasta henkilökohtaisen ominaisuuden, joka kertoo ihmisarvosta ja kyvyistä. Tästä johtuen toimiminen monimuotoisessa yhteiskunnassa tulee mahdottomaksi, sillä toisten kanssa ei osata keskustella, vaan erilaisuutta pelätään aiheettomasti.

Ratkaisuksi tilanteeseen Sennett tarjoaa kansalaisyhteiskunnan toimijoita, kuten ammattiin perustuvia liittoja, joiden tulisi edunvalvonnan lisäksi keskittyä tarjoamaan pysyviä sosiaalisia areenoita, joissa yhteistyötä voitaisiin harjoitella. Toisen harjoitteluareenan voisivat tarjota kaupunkisuunnittelijat, joiden tulisi varmistaa, etteivät ihmiset pääse lukittautumaan esikaupunkeihinsa, vaan kohtaavat päivittäin erilaisia ihmisryhmiä kaupunkiympäristössä liikkuessaan.

Huolimatta siitä, että olen Sennettin kanssa monesta asiasta samaa mieltä, jäi luennon anti ehkä hieman laihaksi. Vaikka uskonkin, että nykyisessä järjestelmässä on monia Sennettinkin kritisoimia piirteitä, en jaksa uskoa, että ratkaisu siihen löytyisi ainoastaan katsomalla taaksepäin. Huolimatta mielenkiintoisesta ongelmankehittelystä, ratkaisuyritys jäi vähintäänkin laihaksi ja yksinkertaistavaksi lässähdykseksi taitavasti kehitellyn draaman lopuksi. Ehkäpä tässä työsarkaa 2010-luvun sosiologeille, joiden vauhdissa Sennettillä lienee välillä vaikeuksia pysyä.

Video ja podcast LSE:n sivuilla.

Uuden vuoden uudet tuulet

Kuvan London Eye ei liity blogitekstissä mainittuihin tapahtumiin.

Kolmen viikon joululoma Suomessa sujahti ohi hurjan nopeasti. Tammikuun kolmantena olin jo takaisin Lontoossa. Koska olin keskittynyt lomallani lähinnä tapaamaan Suomessa asuvia kavereitani, kului ensimmäinen Lontoo-viikkoni lähinnä LSE:n kirjastossa esseitä kirjoittaessa. Sen jälkeen alkoikin jo uusi lukukausi ja sen mukanaan tuomat kiireet. Sen vuoksi blogiinkaan ei ole juuri ilmestynyt uusia tekstejä. Nyt kuitenkin luvassa yhteenveto vuoden 2012 ensimmäisestä kuukaudesta.

Palatessani Lontooseen oli ensimmäisenä vuorossa muuttourakka. Itä-Lontoo jäi taakse ja nyt asustan lännessä, Paddingtonin aseman ja Hyde Parkin välissä olevalla hienostoalueella. On vieläkin hieman hankalaa tottua siihen, että kotitiellä vilahtelee jatkuvasti Ferrareita ja varmasti yli puolet täällä liikkuvasta populaatiosta asuu jossain lähistön kymmenistä, jollei sadoista, hotelleista. Kallis, mutta viihtyisä, Notting Hillin asuinalue on kävelymatkan päässä. Onneksi parin korttelin päässä on kuitenkin myös hieman rähjäisempi (hyvällä tavalla rähjäisempi siis) pikku-Arabiaksikin kutsuttu Edgware Road, jonka varrelta löytää monia mielenkiintoisia ruokapaikkoja ja kahviloita.

Muuton lisäksi tänä vuonna on tullut hieman enemmän kierreltyä Lontoossa kuin viime vuonna, jolloin jumitin enimmäkseen vain koulussa ja kotona. Yksi lauantai tuli vietettyä ristiriitaisesta maineestaan kuuluisassa Etelä-Lontoon helmessä, Brixtonissa. Vaikka etukäteen minulla oli monia ennakkoluuloja Brixtoniin liittyen, täytyy myöntää, että paikka on varsin mielenkiintoinen ja kulttuurien kirjo on siellä laaja. Erityisiä lisäbonuspisteitä tuo kokemisen arvoinen eritrealainen ravintola Asmara.

Kaakkois-Lontoossa sijaitsee outo alue, nimeltään Docklands. Tuo entinen satama-alue on sittemmin muuttunut liikekeskukseksi, jossa valtavat pilvenpiirtäjät nököttävät puistojen ja viihtyisien asuinalueiden keskellä. Itä-Lontooseenkin tuli palattua, sillä eräänä sunnuntaina seikkailimme Mile Endissä, Victoria-puistossa, Bethnal Greenissä sekä Hackneyssa, mahdollisia tulevia asuinalueita katsastelemassa ja muutenkin idän uniikkia tunnelmaa fiilistelemässä. Eilen tuli katsasteltua Pohjois-Lontoossa sijaitsevan Camdenin pubielämää.

Tänä vuonna olen vihdoin saanut aikaiseksi käydä myös elokuvissa. Lontoo ei valitettavasti ole samalla tavalla pienten elokuvateattereiden luvattu kaupunki kuin vaikkapa Pariisi, mutta etsimällä täältäkin löytää mukavia ja persoonallisia leffateattereita. Odeonin kaltaisiin ketjuihin ei kannata edes harkita astuvansa kalliiden hintojen ja puuttuvan tunnelman vuoksi. Ostin sen sijaan vuosijäsenyyden kohtuuhintaisia elokuvia näyttävään Prince Charles Cinemaan, joka tavallisten näytösten lisäksi järjestää esimerkiksi musikaalien sing-a-long näytöksiä. Ainakin Rocky Horror täytynee joku ilta käydä lauleskelemassa läpi. Brick Lanen lähistöltä Itä-Lontoosta löytyi myös kohtuuhintainen elokuvateatteri/kulttuurikeskus Rich Mix, joka Prince Charlesista poiketen saattaa näyttää myös ensi-iltaelokuvia. Kävimme siellä katsomassa uutusleffa Shamen, joka teki vaikutuksen.

Lontoo-retkien lisäksi jännitystä ovat tammikuussa tuottaneet Suomen presidentinvaalit. Onneksi tunnen täältä liudan poliittisesti riittävän samanhenkisiä suomalaisia, joiden kanssa tilannetta voi loputtomiin puida. Olen oikeastaan aika onnellinen, ettei minun tarvitse olla tällä hetkellä Helsingissä toisen kierroksen vaalikamppanjoinnin keskellä. Kuusi vuotta sitten olin suorastaan hermoraunio pari päivää ennen toisen kierroksen vaalipäivää ja ajauduin siitä syystä riitoihin liian innokkaiden kampanjoijien kanssa (ainakin, jos yrittivät tyrkyttää väärän ehdokkaan esitteitä). Nyt pystyn hieman rauhallisemmin suhtautumaan tilanteeseen, koska se ei tietenkään täällä näy katukuvassa millään tavalla. Jos kiinnostaa, tätä linkkiä klikkaamalla näet, ketä kävin Suomen suurlähetystössä viime torstaina äänestämässä.