Idolibongausta LSE:lla: Sennett 6.2.2012

Yksi LSE:n tarjoamista hienoimmista asioista ovat koululla lähes päivittäin järjestettävät julkiset luennot. Tieteenalojen huiput luennoivat kaikille avoimissa tapahtumissa uusimmista tutkimuksistaan tai muutoin ottavat kantaa viimeisimpiin tärkeisiin tapahtumiin. Syyslukukaudella kävin katsomassa muutaman kiinnostavasta aiheesta pidetyn luennon, mutta kevätlukukausi herätti kunnolla henkiin sisäisen sosiologini, sillä julkisia luentoja saapuvat pitämään monet jo opiskelujen alkuvuosina tutuiksi tulleet sosiologiukkelit: Richard Sennett, Ulrich Beck ja Zygmunt Bauman. Sennettin The Corrosion of Character -kirja oli aikoinaan pohjana proseminaarityölleni, Ulrich Beck antoi potkua poliittiseen maailmankuvaani kirjallaan What Is Globalization? ja Zygmunt Baumanin kirjoituksiin törmäsin ensikertaa jo lukiessani pääsykokeisiin sosiologisesta ajattelusta.

Ensimmäisenä luennoimaan saapui LSE:n emeritusprofessori Richard Sennett:

"Co-operation is not a hot tub", sanoi Sennett.

Sennett teki minuun aikoinaan vaikutuksen avoimen vasemmistolaisella ajattelullaan. The Corrosion of Character on kuvaus siitä, kuinka neokapitalistinen yhteiskunta rapauttaa ihmisyyden ja inhimillisyyden perusteita. Vaikka kyseinen kirja julkaistiin jo 1990-luvun lopulla, saarnaa Sennett yhä samoista aiheista. Helmikuussa LSE:ssa pidetty luento käsitteli hänen uusinta kirjaansa Together: The Rituals, Pleasures, and Politics of Cooperation, eikä keskeinen sanoma ollut suuresti muuttunut.

Sennettin luennon keskeinen viesti koostui yhteistyökyvyn tärkeydestä monimuotoisissa yhteiskunnissa, joissa kohdataan päivittäin uusia, erilaisia ja usein myös epämiellyttäviä ihmisiä. Empatia ja solidaarisuus takaavat yhteiskunnan toimivuuden ja muita huonommassa asemassa olevien ryhmien mahdollisuuden selvitä elämässään edes siedettävästi. Empatia on tärkeää, sillä se on kyky nähdä toisen ihmisen avuntarve, vaikkei pystyisikään samaistumaan tämän tilanteeseen henkilökohtaisesti. Solidaarisuus ei kuitenkaan ole välttämätön ehto yhteistyölle (vaikkakin se on monissa tilanteissa hyödyllistä), sillä yhteistyön keskeinen olemus ei ole yhteisymmärrys, vaan kuunteleminen. Dialektiikasta tutut teesi, antiteesi ja synteesi saavat muodon perustele, kuuntele ja löydä tapa toimia yhdessä yhden totuuden etsimisen sijaan. Joskus synteesi onnistuu vain vaikenemalla asioista, joista ollaan fundamentaalisti eri mieltä.

Vanhoina hyvinä aikoina ihmiset viettivät lähes koko elämänsä samoissa työpaikoissa, jolloin omaa yhteiskuntaluokkaa ei nähty henkilökohtaisena epäonnistumisena tahi saavutuksena (tilanteesta riippuen), vaan kohtalona, johon oli tyytyminen. Pitkästä aikajänteestä sekä yhteiskuntaluokan ei-henkilökohtaisesta luonteesta johtuen samassa asemassa olevat suojelivat toisiaan ylempien mielivallalta ja toisaalta pystyivät toimimaan yhteistuumin hierarkian eri portailla olevien henkilöiden kanssa. Yhteistyöstä ei tarvinnut käydä neuvotteluja, sillä samaan hiileen puhaltaminen kuului yhteisöjen sanattomaan sopimukseen.

Nykyinen pätkätyöaika taas ajaa ihmiset epäluottamuksen tilaan, jolloin yhteistyöstä ja auttamisesta tulee moraalinen kysymys ja viileä empatia korvaantuu tunteellisesti latautuneella, toisen asemaan samaistuvaan pyrkivällä sympatialla. Yhteistyöstä tulee neuvotella ja sen antamisen perusteet punnitaan jokaisella kerralla erikseen. Vastavuoroisuudesta ei ole takeita alati muuttuvien (työ)yhteisöjen vuoksi. Tällainen neokapitalistinen järjestelmä pakottaa ihmiset unohtamaan yhteistyötaidot ja tekee sosiaaliluokasta henkilökohtaisen ominaisuuden, joka kertoo ihmisarvosta ja kyvyistä. Tästä johtuen toimiminen monimuotoisessa yhteiskunnassa tulee mahdottomaksi, sillä toisten kanssa ei osata keskustella, vaan erilaisuutta pelätään aiheettomasti.

Ratkaisuksi tilanteeseen Sennett tarjoaa kansalaisyhteiskunnan toimijoita, kuten ammattiin perustuvia liittoja, joiden tulisi edunvalvonnan lisäksi keskittyä tarjoamaan pysyviä sosiaalisia areenoita, joissa yhteistyötä voitaisiin harjoitella. Toisen harjoitteluareenan voisivat tarjota kaupunkisuunnittelijat, joiden tulisi varmistaa, etteivät ihmiset pääse lukittautumaan esikaupunkeihinsa, vaan kohtaavat päivittäin erilaisia ihmisryhmiä kaupunkiympäristössä liikkuessaan.

Huolimatta siitä, että olen Sennettin kanssa monesta asiasta samaa mieltä, jäi luennon anti ehkä hieman laihaksi. Vaikka uskonkin, että nykyisessä järjestelmässä on monia Sennettinkin kritisoimia piirteitä, en jaksa uskoa, että ratkaisu siihen löytyisi ainoastaan katsomalla taaksepäin. Huolimatta mielenkiintoisesta ongelmankehittelystä, ratkaisuyritys jäi vähintäänkin laihaksi ja yksinkertaistavaksi lässähdykseksi taitavasti kehitellyn draaman lopuksi. Ehkäpä tässä työsarkaa 2010-luvun sosiologeille, joiden vauhdissa Sennettillä lienee välillä vaikeuksia pysyä.

Video ja podcast LSE:n sivuilla.